Turun taidemuseo on ehdottomia lempimuseoitani Suomessa. Kansallisromanttisen ideologian mukaisesti tuo juhlallinen graniittilinna antaa arvokkaat puitteet suomalaiseen taiteeseen keskittyvän museon kokoelmille. Suomen toiseksi taidemuseoksi (Ateneumin jälkeen) suunniteltu, ja v. 1904 avattu Turun Taidemuseo sijaitsee komeasti
Puolalanmäen laella, josta se katselee turkulaista keskusta-maisemaa ja kupunkilaisten arkista hyörinää. Arkkitehtiprofessori Gustaf Nyströmin suunnittelema museorakennus mukailee Keski-Eurooppalaista taidemuseotyyppiä, jonka keskellä on keskussali, jonka ympärille pienemmät huoneet ryhmittyvät kuten ruhtinaspalatsissa.

Alvar Aalto on joskus sanonut, että ovenkahva on kuin kädenpuristus rakennukselta ihmiselle, ja kun kuvanveistäjä Greta Dahlströmin muotoilemaan ”Tiikeriin” tarttuu, ja aukaisee raskaan museonoven, voi jo aavistaa jotain jännittävää olevan edessä. Tiikerin lisäksi omia suosikkikohtiani museossa on kiiltäväksi lakatut portaat, joita pitkin kävijä
voi kiivetä kohti taiteen ylevää maailmaa…

Larssonin näyttely oli kyllä ripustettu sisääntulokerrokseen, joten kävimme tällä kertaa vain pikaisesti katsomassa
yläkerran peruskokoelmia, etenkin pientä veistoshuonetta, jossa on pääosin Jussi Mäntylän suloisia eläinveistoksia.

Turkulainen arkkitehtitoimisto LPR suunnitteli taidemuseon mittavan, v 2005 valmistuneen peruskorjauksen.
Arvorakennus on saanut täysin nykyaikaisen talotekniikan käyttöönsä, ja julkisivut, kattorakenteet sekä piha-alueet
on uusittu. Minua miellyttää kovasti uusi lasinen laajennusosa, joka jättää pääosan hienotunteisesti itse museolle. Pojat testasivat museon piha-alueen parkour-mahdollisuudet, ja hyvin nekin tuntuivat toimivan.

UNELMIA HARMONIASTA

CARL LARSSON (1853-1919)

Ruotsalaisen taiteen rakastetun mestarin Carl Larssonin taide johdattaa katsojan lapsuuden levolliseen sunnuntaitunnelmaan. Larsson on ihanteellisen ruotsalaisuuden kuvaaja, niin rakastettu taiteilija, että suosion taakse on ollut jopa vaikea nähdä. Pikkuleipäpurkit, seinäkalenterit, tulitikkurasiat toistavat tätä lapsiperheen idylliä niin maireasti, että koko Larssonin taiteellinen tuotanto on tuntunut ilmiselvältä ja kuvien omaperäisyys on ollut tavoittamattomissa.
Turun Taidemuseon näyttely sai minut hämmästymään, haltioitumaan ja arvioimaan uudelleen kaikki mitä Larssonista ja
etenkin hänen vaimostaan tiesin. Ilkka Malmberg epäilee Hesarin kuukausiliitteen artikkelissaan (HS Helmikuu, -12), että koti-idyllin kuvissa jotakin pelottavaa piilotellaan, jotakin ahdistavaa täytyy löytyä, jotakin jota Larsson ei halua maalata. Mm teoksesta “Viikinkiretkellä Taalainmaassa, 1900″ Malmbeg kirjoittaa “Oikeasti joku olisi jo pudonnut”. Kun kuljimme näyttelyssä, 7-vuotias kulki edelläni, ja kuulin kun hän huokaisi tämän teoksen edessä ihaillen ja ihmetellen “Äiti ei ikinä antais!” (siis hänen toimia veneessä noin)

Minulle näyttely avasi lapsiperhe-idyllin kuvaamisen ohi vahvan taiteellisen puolen, puhtaasti sommitteluun, väreihin ja viivaan keskittyvän kokemuksen, jota en ollut kuvien kertovuuden alta aiemmin löytänyt. Näyttely oli kronologinen, joten aiemmin minulle tuntemattomat Ranskan-kauden työt yhdistivät Larssonin mielessäni vahvemmin muuhun aikalaistaiteeseen. Larsson oli opiskeluaikanaan taitava, muttei ylivertainen. Hänen öljyvärimaalauksensa ovat ihan kelpo tavaraa, mutta ei hänen erikoislaatuisuutensa niissä pääse loistamaan.

Karin iso hattu päässään, 1905

Varsinaisesti Larsson löysi tyylinsä Barbizonin taiteilijasiirtokunnassa, jotka keskittyivät 1870-80-luvuilla muotiin tulleen impressionismin, ulkoilmamaalauksen kehittämiseen luonnonläheisissä maisemissa. Vaikka sinkkituubeihin pakatut,
ulkoilmaan soveltuvat öljyvärit oli kehitetty, taiteilijat käyttivät luonnosten tekoon myös akvarellivärejä. Saatuaan käsiinsä akvarellit, Larsson löysi omat tapansa ilmaista, ja menestystä saatettiin niittää pian jopa Pariisin Salongissa.
(akvarellit Lokakuu ja Marraskuu palkittiin kolmannen luokan mitalilla, korkeimmalla kunnianosoituksella, joka ensikertalaiselle saatettiin myöntää).

”Ihmeellistä, tuntuu siltä kuin
vesivärimaalaaminen olisi kohtaloni” -niinpä
niin…

Karin Rannalla, 1908

”Kukat ja lapset, minun
ei ikinä pitäisi maalata mitään muuuta kuin niitä, sillä niitä minä rakastan
eniten!”

Lisbeth ja pioneja, 1908

Ranskasta paluun jälkeen , 1890-luvulla, Larsson loi oman kuvamaailmansa ja muotokielensä. Ranskalaisesta maalauksellisuudesta hän siirtyi muodon ja ääriviivan korostamiseen. Vastaväripareihin perustuvasta värisommittelusta, ja yhtenäisten väripintojen intensiivisyydestä tuli hänen tavaramerkkinsä. Koska kodinsisustus myös perustui, huone kerrallaan, erilasiin väriharmonioihin, antaa koti aivan mainion “kulissin” maalauksille, näkymät eri huoneista tosiin antavat hienot mahdollisuudet erilaisiin värinäkymiin. Näyttely havainnollisti sen kokonaistaideteoksen, jonka aviopari yhteisellä työllä muodosti. Larssonien kohdalla kysymys oli kokonaisesta elämäntavasta, josta kehkeytyi arkkitehtuurin ja sisustuksen, huonekalujen vaatteiden ja muiden tekstiilien muodostama kokonaistaideteos. Heidän ratkaisuillaan oli selviä yhteyksiä aikakauden euroopplaisiin muotoiluvirtauksiin, kuten englantilaiseen Arts&Crafts-liikkeeseen. Tämän liikkeen aatteita levitti The Studio-aikakausilehti, jota Larssonit tilasivat, ja jonka vaikutuksesta Suomeen, Tuusulan Rantatien varrelle nousivat mm taiteilijakodit Sibeliusten Ainola ja Järnefeltien Suviranta. Muitakin yhteyksiä suomalaiseen kansallisromantiikkaan nättelystä löysin; “Lunta”-teos on valkoisen värin juhlaa, joka toi sommittelullaan mieleen Pekka Halosen.

Lunta, 1909 (Toukon suosikkiteos näyttelyssä)

Kersti 19 vuotta, 1915                    Ehtoja luetaan, .n 1900

HYVÄN ELÄMÄN JÄLJILLÄ

Carl Larsson tuli siis luoneeksi vaimonsa Karinin kanssa persoonallisen kotinsa, Lilla Hyttnäsin, ympärille sellaisen taiteen ja sisustuksen kokonaistaideteoksen, jonka perinnettä ruotsalaiset vieläkin vaalivat, ja jota on koko viimeisen vuosisadan
ajan pidetty ruotsalaiset koti-idyllin vertauskuvana. IKEA, Habitat ja monet muut muotoilun, tekstiilin tai sisustamisen kanssa toimivat yritykset jatkavat Larssonien viitoittamalla tiellä. Tämä helein värein toteutettu, orgaanista estetiikkaa mukaileva, kuitenkin koristeellisuudessaan yksinkertainen ja selkeä linja, on saavuttanut koko ajan kannattajia Ruotsissa ja kaikkialla pohjoismaissa. Oman aikansa sisustukseen verrattuna Larssonien koti oli valoisa, värikäs ja kekseliäs. Siihen aikaan ei ollut tavallista, että lapset ruokailivat aikuisten kanssa samalla kertaa, etenkin jos oli vieraita, ja Larssonien koti-elämässä on useita tällaisia kuvia. Muutenkin Larssonin koti-kuvista voi nähdä sosiaalidemokraattisia ihanteita.

Maalauksessa ”Vanha Anna” Larsson esittää näkymän ruokasalista keittiöön. Oven yläpuolella on teksti ”liberté, egalité, fraternité”. Yhteyttä Ranskaan korostaa seinälle pantu, käsin maalattu kuva kukosta, ranskan vertauskuvasta. Teoksessa näkyy individualismiksi tulkittu vapaus: oven toiselle puolelle on maalattu käsin koivunoksia ja toiselle kuusenoksia, kaakeliuunin syvennykseen on tuotu maljakossa tuoreita kukkia, aikana, jona sisustuksessa oli tapana käyttää kuivakukkia. Vaikutelma on ylipäätään ilmava ja avara, vaikka sen ajan useimmat porvariskodit olivat täynnä raskaita, renessanssityylisiä massatuotantokalusteita, itämaisia mattoja, tummia tapetteja ja paksuja verhoja. Larssonille ja
sosiaalidemokraateille teollinen kapitalismi oli vihollinen, se toi aitojen arvojen tilalle väärät arvot, kateuden ja materialismin. Larsson selitti, kuinka Lilla Hyttnäs kehittyi Larssonien perhearvojen , varojen, maun ja kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Toisten ihmisten ja perheiden kodit näyttäisivät luonnollisesti toisenlaisilta. Heidän kotinsa esitti vain yhden ratkaisun sellaisen ympäristön luomisesta, jossa asukkaat viihtyivät. ( Carl Larsson, näyttelyn julkaisu, 2011)

Larsson oli huolissaan ruotsalaisen taidekäsityön ja perinteiden puolesta (eurooppalaista massatuotantoa vastaan), ja hän antaakin teoksessaan Ett Hem dramaattisen varoituksen lukijoilleen:

”Ruotsalaiset, pelastautukaa sen vuoksi ajoissa, palatkaa
yksinkertaisuuteen ja arvokkuuteen, olkaa enemmin koruttomia kuin tyylikkäitä,
pukeutukaa taljoihin, turkiksiin, nahkaan ja villaan, valmistakaa sellaisia
tavaroita, jotka sopivat ruumiinkokoonne ja käyttäkää voimakkaita värejä, niin
sanottuja räikeitä värejä, jotka ovat välttämättömiä syvänvihreän mäntymetsän
ja kylmänvalkoisen lumen vastakohtana, ja antakaa kätenne pakottamatta leikata
sellaisia kaaria kuin se tahtoo ja osaa. Silloin teistä tulee onnellisia ja
tunnette olevanne oma itsenne..”

JOKAISELLE OMA SUNDBORN

Ruotsalainen vaatteisiin ja kodintekstiileihin erikoistunut Gudrun Sjöden lanseerasi syksy/talvi 2011 malliston Karin Larssonin tyyliin. Koko upea kuvasto oli kuvattu heidän kotimuseossaan, Sunbornissa, ja Gudrun Sjödenin suunnittelijat kertovat, miksi Carl ja Karin larsson ovat heidän tyyli-ikoneitaan; ”Monista kuvista tutuksi tullut perheen koti edustaa perinteistä ruotsalaista tyyliä – kaunista, aitoa, värikästä ja luonnollista”. Ja Ruotsissa kun ollaan, eikös hankkeeseen
liittynyt myös hyvää tahtoa…”Päätimme tukea tänä vuonna Karin larssonin vaatekokoelman säilyttämiseksi Sundbornissa käynnistettyä hanketta. Hankkeella pyritään tuomaan esille Karin Larssonin tekstiilitaidetta, lisäämään kiinnostusta
käsityötä kohtaan sekä kertomaan hänen ja Carl Larssonin elämäntyöstä heidän kuuluisassa kodissaan Ruotsissa. Lahjoitamme osan valikoitujen tuotteiden myynnistä 3 tai 5 euroa.”

Karin Larsson oli kiinnostunut muodista ja suunnitteli kaikki vaatteensa itse. Hän ryhtyi jo Pariisissa 1800-luvun lopulla vastustamaan naisten mekoissa tuolloin käytettyjä turnyyreitä ja koristuksia. Karin loi oman persoonallisen reformistimekkonsa englantilaisen reformistiliikkeen ja prerafaeliittien taideteosten innoittamana. Yksi syy Karinin pukeutumistyyliin olivat tietenkin hänen kahdeksan raskauttaan. Hänen materiaalivalintansa ja vaatteiden yksityiskohdat osoittavat kuitenkin, että hän mielellään pukeutui ja puki myös koko perheensä kauniisti. Kuvassa näkyvät ruokasalin tulppaanilamput ovat Carl Larssonin käsialaa. Sekä Gudrun Sjöden, että IKEA valmistavat Karinin mallien mukaan tehtyjä kodintekstiilejä. Pari kuvaa Gudrun Sjödenin kuvastosta:

Nykypäivän kirjoneulemalli…                       Jouluinen näkymä omasta keittiöstä

Näyttelykokemus ja Larssonien sisustusideologiaan tutustuminen on vahvistanut omaa näkemystäni siitä, että kodin pitää olla sellainen, joka tuntuu omalta. Koti ei ole paikka, vaan se on voima. Olen itsekin rakentanut tuunamalla, maalaamalla ja
ompelemalla omaa kotia. Senille on maalattu Vaahteranmäen Eemelin tarinaa ja kaikenlaisia voima-lauseita, keittiöön olen ommellut IKEA.n Sundborn mallistosta verhot, ja valaisimen varjostimet. Larssonmaista joulu-intoiluakin kuvassa näkyy, siis värikkäistä paperipusseista tehty joulukalenteri ikkunalla. Larssonin taidetta joskus moititaan siitä, että se on kuin nykypäivän kaunistelevat Facebook-statukset, että teoksilla (tarinoilla) halutaan kehuskella, ”kuinka hyvin meillä menee”.
Itse ajattelen niin, että elämässä väistämättä on myös varjopuolensa, surut ja pettymykset, ja niihin lohduttaa kauniiden
asioiden katsominen, tekeminen ja hoivaaminen. Käsityöt, puutarhan hoito, nikkarointi, se tuo mielihyvää ja rauhoittaa, eikä se ole pahojen asioiden kieltämistä maailmasta, vaan ehkäpä niiden sietämisen työstämistä. Karin Larsson kirjoitti päiväkirjaansa erittäin hienosti ja todellisuudentajuisesti:

”Kaikki minun muistoni
ovat suurimpia aarteitani, myös ne tuskallisimmat. Eiväthän mustat helmet ole
vähäarvoisempia.”

Yksityiskohta teoksesta Kodin hyvä haltijatar, 1909

Salzburgin kaupungin nimi tarkoittaa “suolalinnaa”, “suolavuorta”, ja se on varmaankin saanut alkunsa lähistöllä sijaitsevista vuorista louhitun suolan kauppaamisesta ja varastoinnista. Suola oli keskiajan Euroopassa varsin arvokasta, ja keskellä kaupunkia kohoavan Festungbergin kukkulan laelle majesteettisesti asettuneen linnan tarkoitus oli suojella tätä arvokasta omaisuutta. Salzburg on myös ollut roomalaiskatolisen papiston keskuspaikka, siellä sijaitsi arkkipiispan istuin, ja näin Hohensalzburgin linnoitus sai useastakin syystä tärkeän aseman. Vuonna 1077 aloitetut rakennustyöt laajenivat joka vuosisadalla, ja yhä uudet kehämuurit sulkivat sisäänsä vanhemmat osat.  

Arkkihiippakunta kuului frankkivaltakunnan jaon jälkeen Baijerin maihin, ja siitä tuli osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa. 1200-luvulla Salzburgin arkkipiispat omaksuivat kreivin arvonimen, ja hallitsivat siitä eteenpäin Salzburgia itsenäisenä kreivikuntaa kirkollisesti. Kun myöhemmin Itävalta Habsburgien johtamana laajeni, Salzburg pysyi siitä erillään. Myöskään Baijerin vaikutusvaltaiset Wittelsbachit, eikä uskonpuhdistuksen aalto tavoittanut millään tavalla arkkipiispan kreivikuntaa. Voisi sanoa, että Hohensalzburgin linnassa oivallettiin erinomaisesti maallisen ja kirkollisen vallan ja vaurauden optimaalinen yhdistäminen…

Ulkopuolelta linna näyttää kovin keski-aikaiselta; paksut muurit, pienet ikkunat, vaalea väritys ja vähän yksityiskohtia tai dekoraatioita. (Kyllähän siitä ehkä jotain Turun linnan habitustakin voi löytää..?) Linnan monia sisäpihoja yhdistävät portaat ja käytävät ovat karun kauniita ja mielenkiintoisia, pikku matkaseuralaiseni eläytyivät kovasti linnan tunnelmiin ja siellähän vierähti koko päivä. Jo linnaan meno oli jännittävää; puolen tunnin kiipeämisen sijasta valitsimme Funikulaarin, eli vaijerijunan, joka kulki lähes pystysuoraan ylöspäin linnavuorelle ja muurista sisään.

Linnoituksen reunoilla on monia näköalaterasseja, joista avautuu henkeäsalpaavia näkymiä! Pohjoispuolella voi katsella yli Salzburgin kauniin barokkityylisen vanhankaupungin, nähdä kuinka Salzach-joki halkoo kaupunkia vanhempaan ja uudenmpaan puoliskoon. Etelässä avautuu kaunis maaseutumaisema ja Alpit.

Linna käsittää nykyisessä koossaan n 50 rakennusta ja kattaa koko Festungbergin kukkulan laen. n. 33 000 m2. Linnoitus on Euroopan suurin ja parhaiten säilynyt keskiaikainen linnoitus, oikeastaan se on sekoitus keskiaikaista ja barokkityyliä. Arkkipiispa Leonhard von Keutschach oli merkittävin linnan jälleenrakentaja, hänen johdollaan linnaa laajennettiin ja paranneltiin paljon vuosina 1495-1519. Linnan aluella oli kymmeniä reliefejä ja patsaita tästä Leonhardista, ja arkkipiispa kun oli, hän otti rakennustöihin vaikutteita Roomasta, Italian dramaattisesta ja näyttävästä barokkityylistä. Oleskelunsa mukavuutta parantaakseen hän rakennutti linnaan luksusmaiset arkkipiispojen edustushuoneet, joista ei kullan kimallusta puuttunut. Linnoituksessa on tietysti myös barokkimaisen runsaasti koristeltu oma Pyhän Yrjön kirkko, ja linnan pihoilla toimii tavernoja sekä kauppoja. Linnan Burghof-keskuspihalla on mukavaa viettää aikaa, istuskella suuren puun varjossa ja kuvitella itsensä linnan asukkaaksi…

”Aseenkantaja oli lumoutunut Linnanneidon kauneudesta
mutta tapa miten Hän puhui, oli läsnä ja käytti sanoja ja mielikuvitustaan,

kosketti syvältä Aseenkantajan sielua.“voi kuinka ihana hän onkaan”, Aseenkantaja huokasi hiljaa mielessään.”

Museot

Linnan alueella toimii myös kolme museota; Festungs Museo, joka kertoo linnan rakennusvaiheista ja elämästä, Rainer Rykmenttimuseo (olikohan kenties seuralaisteni suosikki..?) sekä ihana, erikoinen ja yllättävä Marionettimuseo, joka kertoo kuuluisan Salzburgin Marionetti-teatterin vaiheista.

En ihan perehtynyt mitä sotia ja milloin linnan mailla ja ympäristössä on käyty (ainakin joku monivaiheinen “suola-sota”) , mutta pojat tutkivat innostuneena kaikkea rykmenttimuseon tarjontaa ja kamerassa oli myös kymmeniä kuvia erilaisista aseista ja varusteista…

Linnoitusmuseon käytävälle oli sijoitettu osa linnoituksen tykeistä, joista kukin kokoluokka oli nimetty erikseen. Suurimmat “Der groB Püffl” tykit ampuivat aikanaan yli 200 kg painoisia kuulia, ja “Singerin” sekä “Trachl” (pikkulohikäärme) huomattavasti pienempiä ammuksia.

Marionetti-museo oli kuitenkin eniten minun makuuni, oli ihan ihmeellistä ajatella kuinka elävästi nämä taidokkasti veistetyt nuket olivat liikehtineet musiikin ja tarinoiden tahdissa…ilahduttaneet ja kiehtoneet linnan ja kaupunkilaisten mieliä! Museossa kerrottiin kuinka marionettinukkeja tehtiin, kuinka lehmus oli puulaijesta paras pehmeän veistettävyyden ja kestävyyden vuoksi. Marionettien ohjaamista sai myös kokeilla, mutta parasta oli vain ihailu ja ihmettely!

Marionetti-esitysten aihepiireissä oli tietysti Mozartin Taikahuilu, josta yläpuolella Papageno. Oman kaupungin linnasta, sen hallitsijoista ja tarinoista oli paljon esityksiä, ja muutenkin marionetti-esitysten ohjelmisto liikkui komediasta kauhuun, kuten nykypäivän leffojenkin.

Kuinka eläviä ilmeitä ja katseita näillä uniikeilla käsityötaidonnäyttelillä olikaan, käsien paljon puhuvia asentoja…Taidokkaimmissa nukeissa oli aikanaan liikkuvia osia jopa kasvoissa, silmäluomet liikkuivat, suunliikkeitä sai imitoitua! Kun kuvittelee miten esityksissä oli äänet, musiikki, lavastus ja tehosteet kohdillaan, voi vain harmitella sitä, että niin hieno taiteen muoto on katoamassa.

Ja Salzburgissa kun ollaan, Sound of Musicin teemalta ei millään voinut välttyä…vaan jotenkin tuo yksi Trappin perheen lapsista näytti todella tutulta…Myös hieman pelottavampaa aihepiiriä oli esillä, aavemaista naurua kuului eräästä kaapista, ja yhdeltä kiviseinältä katseli hurjaa väkeä.

Hohensalzburgin Linna erilaisine museoineen ja näköaloineen oli aivan huippu matkailukohde! Tuuren mielestä kohde kiilasi hänen top 3 -listalleen, ihan Legolandin ja Parolan Panssarimuseon tuntumaan…

Salzburgin kaupunki tarjoaa kaikkea historian, musiikin, taiteen, kauniiden puistojen, kahviloiden ja marsipaanisuklaan ystäville. Linnoituksen juuressa sijaitsee Salzburgin barokkiaikainen vanhakaupunki, joka on päässyt Unescon maailmanperintökohteeksi loistavasti säilyneen 1600-lukulaisen ilmeensä vuoksi. Upea kokonaisuus pitää sisällään useita 1500- ja 1600-luvuilta peräisin olevia kirkkoja torneineen ja kupoleineen, toreja ja suihkulähteitä. Kaupungissa järjestetään uskomattoman paljon konsertteja, suuret taide- ja antiikkiviikot vuosittain, mutta ihan sellaisenaankin kaupungissa riittää ihmeteltävää. Vanhankaupungin alueella on satoja erilaisia pikkuliikkeitä…huomattava osa niistä myy marsipaanisydämisiä Mozartkugeleita, sijaitseehan Getreidegassella Mozartin syntymäkoti, jonka edessä tietysti piti käydä poseeraamassa. Kapungissa oli huomattavan siistiä ja herttaista, kukka-istutuksia ja ihmisiä lederhosenien henkselit ojennuksessa…Kun yhtenä iltana kävelimme hotellille, pojat totesivat, että “Onkohan täällä äiti vähän liiankin rauhallista?”

www.salzburg.info

www.marionetten.at

Millainen on oikea taidemuseo?  Arvokas klassinen rakennus, jonka näyttävään sisääntuloaulaan  kuljetaan raskaista puuovista. Aulassa ja mahtipontisessa keskusportaikossa on kivilattiat, kenties marmorikuviointiakin, ja ylemmissä kerroksissa lattiat ovat paikoitellen narisevaa kalanruotoparkettia. Sisällä on viileää ja rauhallista, rakennuksen paksut seinät vaimentavat kaikki ympäröivän kaupungin äänet.

Täydellisimmissä museoissa on myös se oikeaoppinen museon sohva. Moderneimmissa museoissa näyttelysalin sohva on Fritz Hansenin Daybed, mutta tällaisissa vanhoissa, arvokkaissa museoissa se saattaa olla juuri se soikea, punaisella plyysillä päällystetty legenda. Näyttelyt sinänsä ovat sivuseikka kun bongaa ihan täydellisen museon. Kansallisissa taidemuseoissa näyttely on joka tapauksessa kronologisesti ripustettu kansallistuntoa pönkittävä kertomus. Silloin on mukava vertailla taidesuuntausten ilmenemistä eri maissa, etsiä yhteyksiä oman kotimaan taidehistoriaan, ja bongailla aikalaisista samankaltaisuuksia huokaillen ”aivan kuin Edelfelt!”, ”ihan kuin marraskuulaiset!”, ”näiden oma Simberg!”. 

Riikan kansallinen taidemuseo, Valts Väkslas Muzeis, tarjoaa kaikkea tätä. Kuten Riikaan ”Baltian Pariisiin” sopii, 1907 valmistunut rakennus edustaa art nouveauta. Rakennuksen saksalainen arkkitehti ja ensimmäinen johtaja, Wilhelm Neumann oli sitä mieltä, ettei museorakennuksen sovi olla paikka, jossa kävijät viileästi tarkkailevat täyteen ahdetun museon taideobjekteja. Museon tulisi kiinnittää huomiota näyttelyiden esillepanoon, että ne olisivat erityisen opettavaisia esimerkiksi lähialueiden koululaisille. Mutta Neumann olikin myös taidehistorian apulaisprofessori Riikan Polyteknisessä koulussa, joten arkkitehtuurin lisäksi hänellä oli henkilökohtainen suhde eurooppalaisen taiteen perinnön säilyttämiseen.

Kesäkuisena lauantaina 2011 museo tarjosi myös perusnäyttelyn lisäksi huumaavaa kukkais-extraa: liikuttavan kotikutoinen pioninäyttely aulassa, jossa keskusportaikon jokaiselle askelmalle oli aseteltu maljakkoon eri pionilajikkeita, tietysti kukkalajit oli nimetty, ja pionien historiasta oli oma tarinansa. Museon alakerrassa, vaihtuvien näyttelyiden salissa, oli esillä eri aikakausien kukkamaalauksia. Oli 1600-luvun tarkkoja kasvitutkielmia, impressionistisia näkymiä, kiinalaisia tussitöitä, ja tietysti maalauksia sosialistisen realismin ajalta, josta tämä oma suosikkini, valtava maalaus kukkamyyjän tärkeästä työstä.

Jos tämä ei vielä pökerryttänyt kukkahullua taiteen ystävää tarpeeksi, museon ylä-aulassa oli latvialaisen valokuvaajan kukka-aiheisia valokuvia. Näyttelyt olivat komeita ja kiinnostavia, aiheeseen oli löydetty syvyyttä ja näkökulmaa. Pionien tuoksu aulassa oli tietysti aivan huumaava, ja jotenkin muutamat väriyhdistelmät ja näkymät kiteyttivät itäblokkilaisen tunnelman, vain teepöytä marsipaanikonvehteineen puuttui!

Taidekokoelman helminä voisi pitää Latvian ”Gallen-Kallelan”, Janis Rosentalsin, maalauksia, mutta maan historia huomioon ottaen kokoelmissa oli myös taidokkaita ja puhuttelevia venäläisiä muotokuvia, sekä muuta venäläistä esineistöä, kuten keisarillisen posliinitehtaan figuureita, joista itseäni liikutti eniten tämä hassu ”Farewell, Frans!” vuodelta 1914.

Kokonainen oma sali museossa oli omistettu Gustav Klucisille (1895-1938), latvialaiselle avantgardistille, kubistille ja futuristille, joka oli tietysti ajan kulku huomioon ottaen tehnyt taiteellisen luomistyön neuvostoliiton hyväksi. Klucisin työt olivat hämmentävän komeita fotomontaaseja, kuvakollaaseja, joiden visuaalinen kieli kertoi vahvasta euroopplaisen avantgarden sekä graafisen suunnittelun kontekstista, mutta kuvasisällöt “äiti neuvostoliiton” poliittisista ja yhteiskunnallisista tapahtumista. Näyttelysalin filmi kertoi kuitenkin, että tämä yhteiselo oli lopahtanut ja taiteilija saanut kyydin jonnekin sisämaahan, josta paluuta ei ollut…

Museossa oli mukava pikku kauppa, mutta harmillinen puute näinkin täydellisessä paikassa oli; ei kahvilaa! Museon takaa avautuvat näkymät Esplanadi-puistoon,  ja sieltä pyöräillen kyllä kahvipaikkojakin löytyy. Riikan laajat puistot ovat mahtavia pyöräilypaikkoja, ja niiden puistoarkkitehtuuri keikkuu siellä eurooppalaisuuden ja neukkulaisuuden välimaastossa…ei turhan hoidettua ja geometrista, suihkulähde tietenkin on, mutta vähän reunoista lohkeillut kuitenkin. Jotenkin tämä jokinäkymä toi mieleen Turun Aurajoen varret, mutta näin suloista taidemuseota Turusta ei löydä!

The Latvian Museum of Art

10a K.Valdemara Street

Riika, Latvia

www.lnmm.lv

Sulttaanin palatsin haaremi…mieleen nousee mystisiä kuvia ottomaanivaltakunnan historiasta; salaperäistä musiikkia, eksoottista tanssia ja dramaattisia kohtaloita. Topkapin palatsi oli kuitenkin 400 vuotta muutakin kuin eksotiikkaa, se oli Ottomaanivaltakunnan hallinnon keskuspaikka, hallitsija-seremonioiden keskus ja suurimmillaan noin 4000 ihmisen asuinpaikka. 80 000 m2.n kokoinen Topkapi ei ole vain yksi rakennus, vaan oikeastaan kokonainen pienoiskaupunki, jossa oli puutarhoja, sairaala, leipomo, pesula, kouluja, valtion kirjasto, rahapaja ja monenlaisia muita hallintoon liittyviä toimintoja.

Palatsin haaremi toimi sulttaaniperheen yksityisyyden turvana, sana haaremi pohjautuukin arabin kielen verbistä harama, joka tarkoittaa jotain, joka on pidettävä salassa tai kiellettynä. Jos Topkapin palatsi edustaa ottomaani-arkkitehtuurin huippua, palatsin haaremi on kuin korurasia yltäkylläisine koristeluineen. Kaikki 300 huonetta on yksilöllisesti koristeltuja, käsinmaalatuilla laatoilla päällystettyjä, täynnä kauniita yksityiskohtia. Ottomaanien aikaan korostettiin kovasti visuaalista kauneutta. Varallisuutta ei piilotettu, kultaa ja jalokiviä ei säästelty. Kaiken piti olla kaunista ja loistavaa.  

Haaremin pohjakaava 

Kun astelee Topkapin Haaremin porttien sisäpuolelle, ulkomaailma sulkeutuu. Sisäpihojen, pylväskäytävien ja erilaisten huoneiden ketjuissa suuntavaistokin katoaa, ja on erikoista ajatella, että satojen vuosien ajan näillä käytävillä kaikuivat vain naisten askeleet. Sulttaanin lisäksi vain vartioivat eunukit saivat liikkua haaremissa. Sulttaanin äiti, valide sultan, oli ehdoton auktoriteetti, ja hierarkkisessa yhteisössä kaikilla oli tarkkaan määrätty paikkansa. Toisin kuin nykyaikana ajatellaan, haaremi ei ollut vain sulttaanin tyttöystävä-kokoelma, vaan siellä oli myös arvostettu koulu aatelistytöille, jossa opetettiin monenlaista; luku- ja kirjoitustaitoa, vieraita kieliä, taidetta, musiikkia, etiketti- ja protokollatuntemusta. Yhdeksän vuotta kestävän koulutuksen jälkeen tytöt saivat päättötodistuksen lisäksi timanttikorvakorut ja sormuksen, sekä sopivan aviopuolison löydyttyä vielä myötäjäisiksi kultaa. Nämä tytöt toivat haaremille ja sulttaaniperheelle kunniaa, ja vahvistivat sukujensa sitoutumista hallitsijaan. Sulttaanin jalkavaimot eivät koskaan olleet muslimiperheiden tyttöjä, vaan valloitettujen kansojen tyttäriä, ja nämä haaremiin lähetetyt eri kansojen tytöt olivatkin tavallaan politiikan pelinappuloita.

Haaremin sisätilat ovat ornamenttien juhlaa, joka huone erilainen ja eri värisävyisiä, ikkunat lasimaalauksin koristeluja, tulisijat mielikuvituksellisia. Käsinmaalattujen kaakelien värisävyt pysäyttivät, oli pakko miettiä hetki niitä tuhansia, tuhansia työtunteja, jolloin joku taitava koristemaalari on liikutellut sivellintä, valinnut värejä, seurannut perinteisten koriste-aiheiden muotoja. Ornamentiikan runsaus ja ylenpalttisuus hengästyttivät! Yllättävästi Valide sultanin huoneistossa oli rokokoovaikutteita! Ollaan sitä oltu myös kansainvälisiä…

Valide Sultanin huoneistosta.                               Sultanin Love Chamber…

kauniita lasimaalauksia..ja kaksi salaperäistä matkailijaa käytävän peilissä…Ja niitä kaakeleita:

Topkapin palatsin alueeseen kuuluu neljä erilaista sisäpihaa, jokaisessa kukka-istutuksia, kivin koristeltuja kävelyteitä ja erikoisen näköisiä puita. Kovasti ihailemani kirjailija Mika Waltari kertoo ”Lähdin Istanbuliin” –kirjassa (1948) kuinka vietti päiväkausia mietiskellen Top Kapissa, Seraljin puutarhassa. Siellä plataanien keskellä hän toteaa: ”Samoin oli ihan turhaa pitää paperia taskussa muistiinpanoja varten, koska runot saattoi aivan yhtä hyvin kirjoittaa plataanien kuoriin.” Hän oli pannut merkille plataanien sileän, kirjoituskelpoisen kuoren. Myöhemmin istuessaan konsulin kauniin Rita-rouvan kanssa Pierre Lotin kahvilassa hän toistaa saman ajatuksen vastatessaan Rita-rouvan kysymykseen: ”Mitä kirjailija miettii?” Waltari vastaa: ”Mietin, että pitäisi oppia elämään pelotta ja kuolemaan pelotta. Mutta se on vaikeaa. Siksi mietin oikeastaan runoja, joita olen kirjoittanut plataanin kuoriin, koska tuntuu liian turhanpäiväiseltä nykyisessä maailmassa [2. maailmansota oli 1947 vielä tuoreessa muistissa ja kylmä sota kiihtymässä] kirjoittaa runoja paperiin.” Sitten Waltari lukee Rita-rouvan pyynnöstä yhden näistä Seraljin puutarhan plataanien runkoihin kirjoittamistaan runoista:

”Rakas, Marmaramereltä tuulee
yli seraljin, moskeijan,
sydän tuskin todeksi luulee,
miten liiaksi kaikkea sain.

 

Vuoden 2011 alussa Turkin tv alkoi näyttää draamasarjaa ”Muhteşem Yüzyıl ”, joka kertoo Topkapin palatsin ja sulttaanien hallistijakauden kulta-ajoista. Sarja on herättänyt suuren kohun, sen mukaan nimettyä parfyymiä on myyty ennätysmäärät, ja sarjan puvustuksen mukaista muoti-sarjaa samoin. Tätä(kin) sarjaa on turha odotella Suomeen, mutta tässä muutamia makupaloja You Tubesta, kyllä tämä Sinkkuelämän ja Salkkarit voittaisi!

http://www.youtube.com/watch?v=6sMw9MNq8vQ&feature=relmfu

http://www.youtube.com/watch?v=Zt0_KRarxJs&feature=relmfu

 

Riikaa ei turhaan kutsuta Baltian Pariisiksi. 1900-luvun alussa kaupunkiin rakennettiin paljon, ja rakennukset koristeltiin sekä ulko-, että sisätiloiltaan rikkaasti ja mielenkiintoisesti. Arkkitehtuurin ystävälle Riika on ihmeellinen kokemus, jossa yhdistyy monia art nouveaun ja kansallisromantiikan tyylivivahteita. Alberta- ja Elisabet-katujen ympäristössä on säilynyt muutama kortteli lähes täydellisesti tältä ajalta, ja yhdessä näistä viehättävistä taloista on avattu v. 2008 Art Nouveau museo. Tämä museo tarjoaa herkullisen mahdollisuuden kokea 1900-luvun alun yläluokkaisen riikalais-perheen elämää; koti on entisöity ja sisustettu kokonaistaideteokseksi, jonka esineistö, valokuvat, korut, vaatteet ja astiat luovat museokäynnistä emotionaalisen aikahypyn menneisyyteen. Museon sisäänkäynti on melko huomaamaton, mutta porraskäytävä antaa jo hyvän aavistuksen museon upeudesta. Riikassa panostettiinkin erityisesti porrashuoneisiin, niissä oli runsaasti ornamentiikkaa, joka saattoi liittyä talon omistajan intresseihin. Usein seinille ripustettiin myös suuria peilejä, joista oli hyvä tarkistaa ulos lähtiessään, että kaikki ulkomuodossa on kohdallaan.

Museossa oli marraskuisena, sateisena päivänä aivan hiljaista, ja ajan tyyliin pukeutunut henkilökunta opasti kävijää valitsemaan naulakosta itselleen sopivan hatun, ja näin kierros tunnelmallisessa museossa saattoi alkaa. Museokäynnin aluksi esitettiin pieni dokumentti art nouveau-arkkitehtuurista, ja se havoinnollistikin hyvin eri tyylisuuntien tunnistamista. Erityisesti interiööreissä tyylivaikutteet tulivat itävaltalaisesta “kukkais-art nouveausta”, jonka tässäkin museossa hyvin saattoi tunnistaa. Iirikset, päivänkakkarat, ruusut ja köynökset loivat kiemurtelevine oksineen sensuellia tunnelmaa lasimaalauksissa, seinätapeteissa, huonekalujen kaiverruksissa jne.

Monissa alueen rakennuksissa oli myös geometrisempaa suuntausta, ns Glasgow-koulukunnan mukaan (mm Mackintoshin vaikutteet) ja mikä hämmästyttävintä, monissa rakennuksissa oli myös kovin kansallisromanttista, jopa karelianistista vaikutetta; paanuverhoilua julkisivuissa, karelianistista ornamentiikkaa, havunoksa-aiheita ym! Tätähän piti tutkia kotona lisää, ja toden totta, Riikassa tunnistetaan ns suomalaistyyli (Finnish style) koska kaksi heidän nuorta arkkitehtikykyään (A. Vanags & E. Laube) tekivät v 1904 opintomatkan Suomeen, jossa he tutustuivat meidän kansallisromanttiseen tyyliimme ja toivat näitä ideoita kotimaahansa. Myös suomalaisarkkitehdit K. Wasastjerna ja G.Lindberg ovat suunnitelleet kauppias Nesterovskin talon Riikaan. Interiööreissä, kuulemma tulisijoissa ja kiinteissä huonekaluissa, on erityisesti suomalaisvaikutetta.

Vierailun kohteena ollut Art Nouveau museo toteutti kyllä täysin wieniläistä, orgaanisiin muotoihin ja luontoaiheisiin perustuvaa koristelua. Jokaiselle huoneelle oli valittu oma värisävynsä ja kasviaiheensa. Riikalaiseen ajan tyyliin huonekalut olivat meko tummia, kaiverruksin koristeltuja, ja museossa oli myös tuotu nostalgiseen mieleen uppoavalla tavalla huoneistossa asuneen perheen historiaa esille.

Flooran ja faunan lisäksi Art Nouveau-tyyli Riikassa tarjoaa paljon naiskauneutta…Rakennusten julkisivuista kulkijaa katsovat kohtalokkaat, suloiset, uneliaat, surulliset, ylpeät ja -niin kauniit naiset. Tiarat, korvakorut ja upeat kampaukset kaunistavat näitä kaunottaria. Paikalliset taiteilijat ottivat vaikutteita Alphonse Muchan tavasta kuvata naisia, ja vaikka tämä avoimen eroottinenkin tyyli sai aikaan kummeksuntaa aikalaisiltaan, siitä tuli myös modernin, urbaanin elämän leima, ja pikkuhiljaa se hyväksyttiin.

Museota vastapäätä sijaitsee mainio kauppa, josta voi ostaa tyylipuhdasta art nouveauta edustavaa tarviketta kotiin…kaakeleita, lasimaalauksia, koruja, julisteita…hmm, taisihan sieltä jotain tarttuakin mukaan. Lähikorttelit olivat kuin ulkoilmamuseo, jossa viihtyi sateisellakin säällä…suurin osa rakennuksista on kunnostettu, mutta sisäpihoilla saattoi vielä astia mennen maailman tiilikasoineen ja rikkaruohoineen.

Kaupungin tunnelma sumuisena päivänä oli sekoitus keskiaikaista hansakaupunkia, keskieurooppalaista art nouveauta, ja kuitenkin kuoppaiset, hiekkaiset kävelytiet ja neuvostoajan rakennukset toivat slaavilaista melankoliaa…sinnehän se palanen sydäntä jäi, tunnistin itsessäni kukkahattutädin…ja lennot seuraavaa Riikan matkaa varten on jo ostettu!

www.jugendstils.riga.lv

Porin taidemuseo sijaitsee Porin Etelärannassa, Kokemäenjoen varrella, joka on ehdottomasti kauneinta aluetta Porissa historiallisine rakennuksineen. Porin taidemuseon rakennus valmistui vaaka- ja pakkahuoneeksi vuonna 1860, arkkitehti C.J. von Heidekenin suunnittelemana. Rakennus kuitenkin kävi ahtaaksi, ja sitä laajennettiin arkkitehti Gustav Nyströmin johdolla. Laajennettu, uusrenessanssia edustava rakennus otettiin käyttöön vuonna 1897, ja sen ulkokuori on yhä samassa asussaan vielä tänäkin päivänä. 1963 rakennukselle lähdettiin etsimään uutta käyttöä, jolloin tie taidemuseoksi alkoi, tosin hitaasti. Kulttuurivaikuttaja Maire Gullichsenin arvovallalla oli rakennuksen taidemuseoksi päätymiseen suuri vaikutus. Porin taidemuseon toiminta aloitettiin vuonna 1979 jolloin museon kokoelmat koostuivat Maire Gullichsenin lahjoittamista 300:sta taideteoksesta.

Taidemuseota pidetään nykyisin yhtenä johtavista Suomen nykytaiteen estradeista.

Vieraillessamme museossa lauantaina 9.10. siellä oli kaksi näyttelyä:

NORTHERN IMAGINARY 3RD PART
– PAIKALLINEN TIETO ON TOISENLAISTA GLOBALISAATIOTA
PATRICK HUSE

sekä

VIIVA! - PEDAGOGINEN NÄYTTELY MAIRE GULLICHSEN JA MODERNISMI

Valitsimme tämän päivän, sillä taidemuseossa oli lasten teemapäivä. Ilmaiseen käyntiin sisältyi sisäänpääsy, kuvataiteilijan opastama näyttelykierros sekä arktiseen aiheeseen liittyvä työpaja! (äitikin sai osallistua)

NORTHERN IMAGINARY
Kautta aikojen ovat taiteilijat saaneet vahvoja vaikutteita siitä, miten luonnon toimintamallit, rakenteet ja järjestelmät muotoutuvat ja heijastelevat eri tyyppisiä ekosysteemejä. Koko olemassaolonsa ajan ihminen on pyrkinyt muokkaamaa ympäristöään toimimalla vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Tänä päivänä ympäristökysymykset ovat ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin.

Norjalainen taiteilija Patrick Huse (1948-) kuuluu ympäristökysymyksiä käsittelevien taiteilijoiden kansainvälisesti merkittävimpään joukkoon. Hän on vuosikymmenien ajan työskennellyt arktisella alueella. Huse on kiinnostunut globalisaation myötä tapahtuvista sosiaalisista muutoksista ja niiden ympäristövaikutuksista. Hänen mukaansa taide voi heijastella näitä muutoksia. Samalla se kannustaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ympäristöstä ja tulevaisuuden kehityssuunnista. Näyttelyssä oli komeita, seinän kokoisia valokuvarinnastuksia sekä Islannin että Grönlannin luonnonmaisemista, sekä rakennetusta ympäristöstä.

Pikkuveljeä kiinnosti eniten näyttelysalissa kulkenut ilmastointi-ritilä, isoveli oli vähän huvittunut…

Näyttelyn opastus oli mainiosti pedagoginen, suurelta karttaseinältä tarkasteltiin arktisia alueita, mietittiin asukaslukuja sekä luettiin grönlanninkielisiä sanoja.

Työpajan aluksi saimme käteemme jääpalat, joiden avulla aloitimme maalauksen, mielissämme arktisten alueiden maisemat, joista olimme nähneet näyttelyssä paljon kuvia. Maalausten jälkeen siirryimme muovailemaan arktisten alueiden eläimiä. Touko muovaili ihanan jääkarhun ja sille myös poikasen.

Toukon jääkarhu pääsi iltakävelylle äidin maalaamaan maisemaan…vähän Islannin heinikkoiset kukkulat mielessä…mutta mutta, olikos siellä niitä jääkarhuja?

Tuuren arktinen eläin, “Äiti, tää on Finnair!” :

Museon toinen näyttely,  VIIVA! Esitteli Maire Gullichsenin taidesäätiön kokoelmasta poimittuja eri välineillä toteutettuja piirroksia. Töitä oli suomalaisen modernismin mestareilta, kuten; Helene Schjerfbeck, Juhana Blomstedt, Sam Vanni, Eila Hiltunen, Ina Colliander, Henrik Tikkanen jne.

(Juhana Blomstedt)

Näyttelyn huomion kohteena oli käsin piirretty viiva ja näyttelyn tarkoituksena oli havainnollistaa piirtämisen monipuolisuutta ilmaisuvälineenä. Näyttelyssä sai tarkkailla grafiikan viivasyövytyksen tarkkaa piirtoa ja puupiirroksen rouheaa jälkeä. Mustasta hienovaraiseen harmaaseen häipyvänä hiili sai rinnalleen nestemäisen tussin nopeat ja herkät vedot. Kauniiden ja herkkien töiden lisäksi näyttelysalissa oli Leonardomainen piirrustuskone…tiedättehän, pikkupojat ja mielenkiintoinen laite…

“Kuvataide mielletään usein kivaksi puuhasteluksi, joka kyllä saattaa piristää päivää, mutta josta ei ole suurtakaan hyötyä. Tieteellisten tutkimusten valossa tämä näkemys on kuitenkin täysin väärä: useat tutkimukset osoittavat, että taideaineiden opiskelu on jopa välttämätöntä, jotta ihmisaivot voivat saavuttaa täyden potentiaalinsa. Jo pelkkä taiteen katselu ja vastaanotto aktivoivat aivotoimintaa tavoilla, joihin muut virikkeet eivät kykene. Yksilöt, jotka tekevät itse taidetta, kykenevät hyödyntämään samanaikaisesti useita eri aivojen osia tehokkaammin kuin ne, joilla ei ole mitään kosketuspintaa taiteelliseen toimintaan.”

-Dario Grego, filosofian tohtori, genetiikan dosentti

KIITOS PORIN TAIDEMUSEO! Ystävät, viekää kaikki tuntemanne lapset taidemuseoon!!

Tunteiden paloa kauniissa museossa

Vietin viikon Pariisissa elokuussa 2010, ohjelmassa oli 6 erilaista museoa ihanan ystävän seurassa! Museo-vierailuista kaikkein sykähdyttävin ja yllättävin kokemus oli Musèe Rodin, kuvanveistäjä Auguste Rodinin elämäntyötä esittelevä viehättävä kaupunkilinna puutarhoineen. Ennakkokäsitys Rodinista taiteilijana oli jostain syystä melko miehekäs ja vakava (Ajattelija, Calaisin porvarit-töiden henkinen) Siksi olikin suuri yllätys, kun museokierroksen pää-teemaksi nousi koskettavasti aistillinen rakkaus, suloinen rakastavaisten toisiinsa kietoutuminen, ja tarina Auguste Rodinin ja hänen oppilaansa, kollegansa ja rakastettunsa Camille Claudelin traagisesta ja kiihkeästä suhteesta, joka väritti heidän molempien taiteellista työskentelyään.

Museon arkkitehtuuri ja puutarha   

Museorakennus on ranskalaisen arkkitehdin, Jean Aubertin, suunnitelmien mukaan vuonna 1728-1730 valmistunut aatelislinna. Tyyliltään melko maltillisesti rokokoota edustava, tunnelmallinen ja viehättävästi hieman patinoitunut ja hienostuneesti rapistunut rakennus palveli 1700-luvun eri aatelisperheiden kotina. Kaupunki-linnaan luotiin myös ranskalais-tyylinen muotopuutarha, joka on taas kunnostettu aikalailla alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi, ja jota nykyään täydentää hieno kokoelma Rodinin veistoksia. Museo ja puutarha yhdessä muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden, ja ihanan mahdollisuuden viettää vaikka koko päivä museossa, puutarhassa ja sen viehättävässä kahvilassa. 1800-luvulla rakennus toimi nuorten tyttöjen kristillisenä kouluna, rakennuksen koristeelliset sisätilat saivat riisutumman muodon, elettiinhän koulussa muutenkin melko kurinalaista elämää; kello 6.00 aamuherätys lämmittämättömässä talossa, aamupesu kylmällä vedellä, tietysti…

Mutkikkaiden omistussuhteiden johdosta rakennus päätyi 1800-luvun lopulla taiteilijoiden, mm Auguste Rodinin, Claude Monetin, Isabella Duncanin, Henri Matissen ja monen muun ajan taiteilijoiden lyhempi- ja pidempiaikaiseen käyttöön. Suuret ikkunat ja valoisat tilat viehättivät erityisesti Rodinia, joka määrätietoisesti asettui taloksi veistoksineen. Rakennuksen siirryttyä Ranskan valtion omistukseen 1911, Rodin ajoi yhteistyössä paikallisten virkamiesten kanssa hanketta, jonka johdosta 1916 tehdyn päätöksen mukaan rakennus omistettiin Auguste Rodinin taiteelle ja elämäntyölle. Valitettavasti 1917 kuollut taiteilija ei päässyt näkemään kuinka rakennus avattiin 1919 Musèe Rodin-nimellä.

Museon harmoniset sisätilat, näkymät sisältä puhallettujen ikkunalasiruutujen läpi ulos, ja puutarha eri osineen, muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun ja näkymien vaihtelun. Vierailupäivän dramaattiset pilvet vahvistivat kiinnostavia valo-varjo vaikutelmia puistossa ja sisällä, välillä aurinko paistoi kirkkaasti, välillä tummat pilvet pimensivät maisemaa. Kukkien ja aistillisen rakkauden yhteyttä ei tarvinne selitellä… 

Kuvanveistäjä Auguste Rodin (1840-1917)

Pariisilaisen kuvanveistäjän persoonallinen ja kiihkeä veistotyyli ammentaa vaikutteita niin antiikista kuin renessanssistakin. Hän ihaili Michelangeloa, jonka töitä kävi Italiassa tutkimassakin; vaikutteet näkyvät dramaattisen liikkeen ja intensiivisen otteen lisäksi mielestäni ihan lihasten kuvaamisen yksityiskohdissakin. Kuten Michelangelolla, Rodinillakin veistokset saavat joskus jopa pateettisen tunnelman, mutta se ei kyllä ainakaan tätä vierailijaksikkoa haitannut Sitä mietimme, että Rodin kuvasi miehiä melko rujostikin välillä, pahkuraisine lihaksineen ja törröttävine luineen…mutta naisia todella sensuellisti, kauniisti ja kovin samaistuttavasti. Veistosten liikekieli sai jotain liikahdusta aikaan omassakin mielessä, onko ihmisen liikemuisti niin vahva, että kun tarkkailee veistosta, voi melkein tuntea sen tunteen omassa mielessään, mitä veistoksen henkilöt kuvastavat…

Suudelma, 1866

Salonkitaiteessa tuohon aikaan aistillinen rakkaus usein kätkettiin antiikin tarujen verhoilemaksi myytiksi, mutta Rodin särki perinteen normeja, ja kuvasi rakastavaisiaan todellisesti, verta ja lihaa olevina henkilöinä ilman symbolien ja viittausten taakkaa. Suudelma-teos sai aiheen Danten helvetistä, josta Rodin kuvasi Paolon ja Francescan, jotka Danten tarinan mukaan Francescan mustasukkainen aviomies oli surmannut. Francesca kertoo, että heidän lukiessaan kirjaa Lancelotin lemmentuskista

” jo monta kertaa katseemme tuo / vei yhteen, kasvot kalvensi, vaan yksi/ olipa kohta, joka meidät voitti/ kun luimme, kuinka ikävöidyn hymyn/ ylitse huulet painoi rakastaja/ niin, tämä, joka ei mua koskaan jätä/ vavisten aivan suuteli mua suulle…” (suom Elina Vaara) 

Runollinen aihe ei kuitenkaan säästänyt Rodinia pornografiasyytteiltä -tuntuu nykyään ihan käsittämättömältä, suudelma on kuvattu kovin hienotunteisesti, ja Rodin on tavoittanut hetken, jolloin suutelevien huulet eivät ole vielä yhtyneet, mutta molemmat kiihkeästi tavoittelevat painumaan toisiaan vasten. Francesca on painanut toisen jalkansa miehen jalan päälle, tällä eleellä vanhastaan on kuvanveistotaiteessa viestitetty naisen eroottisesta halukkuudesta, että ehkäpä Rodin kuitenkin vihjasi enemmän kuin kuvasi.

Säädyttömyys-syytteistä huolimatta Suudelmasta tuli Rodinin suosituimpia töitä, ja siitä on levinnyt maailmalle sadoittain erikokoisia pronssikopioita.

Rodinin ehkä tunnetuin työ on Ajattelija, 1900, ja siitä museossa oli kaunis Edward Muncin (1863-1944) maalaama versio. Rodin ja Munch molemmat olivat kiinnostuneita allegoriosta, ja molempia taiteilijoita askarrutti kysymys rakkauden aiheuttamasta kärsimyksestä (Muncin Elämänfriisi-sarja,). Muncin osalta rakkaudessa pettymisen ja toivottomuuden tunteen huippuna voidaan pitää Huuto-maalausta josta hän kirjoitti: “Siinä minä seisoin pelosta vapisten ja kuulin luonnon läpi tunkevan loputtoman huudon.”  

Siinä missä Munch ja esim van Gogh käsittelivät omissa maalauksissaan pettymystä, kauhua ja henkistä hätää mestarillisesti, Rodin on kyllä ihan huippu kuvaamaan rakkautta ja intohimoa. Miltä se sitten tuntuu…no tällaiselta:

Auguste & Camille

Varattomaan pikkuvirkamies-perheeseen syntynyt Auguste Rodin oli naimisissa silittäjätär Rose Benvet´n kanssa. Rose ei jakanut miehensä mielenkiintoa taiteeseen vaan keskittyi enemmän koti-elämään. Kun Rodin kohtasi kulttuurikodissa kasvaneen, itseään n 20 vuotta nuoremman taideopiskelija Camille Claudel.n, tapaaminen johti sekä työtoveruuteen, että rakkaus-suhteeseen. Camille Claudel oli äärimmäisen lahjakas, kunnianhimoinen ja kaunis nuori nainen. Hän opiskeli  naisopiskelijat hyväksyvässä Pariisin Colarossi-taideakatemiassa, samaan aikaan esim Helene Schjerfbeckin kanssa, mutta siirtyi Rodinin yksityisoppilaaksi. Rodinin vaikutus olikin huomatttava, sekä aiheissa, että muotokielessä, ja museon kokoelmiin kuuluikin ilahduttavan paljon camille Claudelin töitä:

“My very dearest down on both knees before your beautiful body which I embrace.” Letter from Rodin to Camille Claudel (end of 1884 - beginning of 1885).

Vahvaa rakkaussuhdetta ja työtoveruutta kesti useiden vuosien ajan, mutta lopulta yhä suurempaan maineeseen kohonnut Rodin päätti pysyä perheensä luona, ja Camille jäi paheksutun puolijulkisen suhteen loputtua melko huonoon asemaan. Lahjakkuudestaan huolimatta hän ei onnistunut luomaan kestävää uraa, kärsi yksinäisyydestä ja lopulta kuoli unohdetttuna mielisairaalassa.

Nämä koskettavat tunnelmat ja museon upeat taideteoksen mielessä pyörien, kuljimme hitaasti neiti K.n kanssa museon hurmaavissa interiööreissä ja puutarhan levollisuudessa…

-arvatenkin, puhuimme ihmissuhteista!

Impressionisti Claude Monet (1840-1926) asui 43 vuotta elämästään Givernyn kylässä, Seinen rannalla Ylä-Normandiassa. Hänen kotinsa ja hehtaarin kokoinen puutarhansa muodostavat henkeä salpaavan kokonaisuuden. “Tämä on suurin taideteokseni” sanoi Monet itse, ja koko Givernyn kylä on tämän päivän taideintoilijalle taivas! Claude Monet’n kotimuseon lisäksi kylässä sijaitsee Impressionismi-museo ja koko kylänraitti romaanisine kirkkoineen on kuin hyppäys sadan vuoden taakse. Claude Monet taiteilijatovereineen tuli perustaneeksi maalaus-tyylisuunnan, impressionismin, jonka vaikutukset länsimaisen maalaustaiteen kehittymiseen ovat valtaisat. Monet tovereineen keskittyi havainnon pohjalta maalaamiseen, kuinka ulkoilman valot ja varjot luovat hetken vaikutelmia, ja kuinka arkiset tilanteet voivat olla taiteilijan innoituksena. Impressionismin seurauksena väri-ilmaisu maalaustaiteessa muuttui ekspressionistisempaan suuntaan, ja taiteen tehtävä muuttui kokonaisuudessaan taiteilijan sisäisen elämyksen mukaiseen tulkintaan. Claude Monetille itselleen puutarha oli ehtymätön innoituksen lähde. Hänen alaisenaan työskenteli parhaimmillaan seitsemän puutarhuria, ja he loivat kokonaisuuden, jossa talon edustalla sijaitsee perinteisempi englantilainen puutarha, ja (käteni osoittamassa suunnassa) etäämmällä talosta, unenomainen japanilainen puutarha kaarisiltoineen ja lummelampineen.

Taiteilijan kotitalossa on säilytetty alkuperäiset, huikeat interiöörit. Jokaisella huoneella on oma teemaväri, ja tunnelmat vaihtuvat ruokailuhuoneen lämpiman auringonkeltaisesta atmosfääristä kirjastohuoneen viileään turkoosiin. Ruokailuhuoneen keltaisuuteen sopii niin hienosti sinivalkoinen kiinalainen posliini!

Claude Monet on kerännyt 1900-l.n taitteessa mittavan japanilaisen puupiirroskokoelman, jossa on edustettuna huippunimiä: Hokusai, Hiroshige, Sharaku, Utamaro. Töiden aihepiirit vaihtelevat; on maisemia, eroottista taidetta, arkipäivän tuokiokuvia, kaikkea perinteisen japanilaisen puupiirroksen aiheistoa, joka oli impressionisminkin ydinalueita. Japanismin vaikutteet olivat ilmeisiä 1900-l.n lopulla eurooppalaisten taiteiljoiden keskuudessa, suomalaisttain ehkä Albert Edelfelt (kovin kansainvälisenä henkilönä) nappasi eniten kiinni tästä trendistä. Hienosti esim impressionisti Mary Cassettin töissä herkät japanilaiset tyylivaikutteet näkyvät.    

  1. Chikanobu ( 1838-1912) Beauty in silver kimono, 2. Mary Cassett Femme a sa Toilette, 3. Harunobu (1725-1770) Woman in wintercoat.

Keltaisen ruokailuhuoneen vieressä sijaitsi sinivalkoinen, kokonaan laatoitettu keittiö. Kuparipannut olivat komeassa rivissä seinällä, ja lattiassa oli ihanat 6-kulmaiset terrakottalaatat. Tuuren pupu vähän lepäili ikkunalaudalla, oli silläkin paljon kaikkea katseltavaa!

Talon toisen kerroksen ikkunoista avautui kaunis näkymä ns englantilaiseen puutarhaan. Kukkavalikoimassa pyritään noudattamaan isännän valitsemaa linjaa; puutarhan lajikevalikoiman vuoksi se on jatkuvasti kukassa; toisten lakastuessa toiset aloittavat kukintansa, ja puutarhan eri vuodenaikoja voikin seurata museon kotisivujen linkistä videolinkin välityksellä!

Calude Monet’n tunnetuimaat maalaukset kuvaavat hänen rakasta itämaista puutarhaansa. Lummelammikon kukat ja heijastukset ovat tuttuja kaikille taiteen ystäville, ja oli hämmästyttävää nähdä, että puutarha todella on olemassa! Taiteilijan aikalaiset olivat ihmetelleet, kun hän tilasi Aasiasta saakka kasvien siemeniä, ja naapuritkin epäilivät aikanaan, näinköhän nuo eksoottiset kasvit pilaavat kaivovedetkin…Tunnelma oli kuin unessa, maalauksessa tai muuten vaan toisessa todellisuudessa!

Juuri kun kävelimme ihaillen täällä puutarhan katveessa, alkoi sataa! Sadepisaroiden hyyppely veden pinnassa toi oman lisänsä fiilikseen! Sadetta ei kyllä huomannut, niin ihmeissään olimme…maalauksen sisällä! Kukkien värit, tuoksut, sateen ropina, oih ja voih. Vihreä kaarisiltakin löytyi, tuttuja ja eksoottisia kasveja, mutkittelevia polkuja ja herttaisia istuskelupenkkejä siellä täällä. Tuure mietti etukäteen, onko siellä sitten bambuja, kun se kerran on japanilainen puutarha? No, ei tarvinnut pettyä!

Puutarhassa oli helppo ymmärtää, ettei taiteilijalla ollut tarvetta lähteä “merta edemmäs kalaan”, niin upeita näkymiä hänen kotipiiristään löytyi. Taiteiljan koti sai aikaan innostuksen pyörrytystä, kuinka inspiroivaa on nähdä koteja, jotka ovat kuin asujansa mielenmaisema! Persoonallisia värejä, vahvoja tunnelmia, esineiden merkityksiä ja kokonaisuuden kertomaa tarinaa! Kotiin tultua oli pakko saada joku pieni pala Monet’n tunnelmaa…kuten omat pienois-lummelammikot varpaankynsiin!! Hyvä vaihtokauppa, sillä pieni pala mun sydäntä jäi sinne…

Kuvat:

Fabrice Moireau: Le jardin de Claude Monet á Giverny

Andrea del Verrocchio, “Head of an angel” n. 1475

Renessanssiajan huippupiirroksia esittelevä näyttely British Museumissa Lontoossa on ehdottomasti yksi tärisyttävimpiä taidenäyttelykokemuksiani! British Museumin ja Firenzen Uffizin taidemuseon yhteistyönä syntynyt näyttely esittelee sata alkuperäistyötä renessanssiajan mestareilta, kuten; Verrocchio, Ghirlandaio, Botticelli, Leonardo, Michelangelo, Raphael, Filippo Lippi…muutamia mainitakseni.

1400-luvun Italiassa kukoistanut renessanssi nosti piirtämisen taidon keskeiseksi paitsi taiteilijoiden, myös arkkitehtien, insinöörien, kultaseppien ja muiden konkreettisia muotoja luovien ammattialaisten taidoksi. Italian kielen sana disegno (design) tarkoittaa piirtämisen lisäksi myös abstraktimpaa kuvailemisen kykyä, taitoa hahmottaa jokin idea, esine, taideobjekti ensin ajatuksena, ja sitten taidokkaasti toteutettuna. Uskottiin, että mallista piirtäminen tehokkaimmin kehittää avaruudellisen hahmottamisen kykyä, ja myös abstraktimpaa ajattelua yleisesti. Niinpä taide- ja käsityöläisammattien koulutuksen lisäksi piirtämisen harjoittelu kuului jokaisen sivistyneen ihmisen opiskeluun. Havainnon kulkeminen silmän kautta aivoihin, sieltä käsien kautta paperille, näkemänsä uudelleen tarkistaminen ja havainnon jatkuva tarkentaminen epäilemättä prosessina vahvistaa visuaalista lukutaitoa. Näiden piirustusten ei välttämättä ikinä ajateltu päätyvän taiteilijan ateljeesta muiden nähtäväksi, ja juuri siksi niitä on niin kiehtova katsoa. On ihmeellistä seurata vaikkapa Leonardon “ajatusta”, viivaa joka hakee muotoa, toisintoja, variaatioita ja käsin kirjoitettuja muistiinpanoja luonnoskirjan sivujen reunoilla. 

 Raphaelin ja Maso Finiguerran luonnoksia

Kuten yllä olevista kuvista huomaa, piirrosviivasta voi lukea myös taiteilijan temperamenttia, tapaa havainnoida…siinä missä Raphael antaa kynän lentää ja kiemurrella paperilla paikkansa etsien, Maso Finiguerran viiva näyttää hitaammalta, harkitummalta. Keskiajan uskonnolliset konventiot alkoivat purkautua, taiteilijat kuvasivat ihmista luonnollisesti, liikkeessä ja elävänä. Ikonitaiteesta tuttu pönötys on tiessään, ja antiikin taiteesta innoituksen nappaava renessanssitaide saa kohteet pursuamaan elämää, herkkyyttä ja inhimillisyyttä. Myös maisemaa alettiin kuvaamaan ja perspektiiviin kiinnittää huomiota. Jokainen italialainen renessanssi taiteilja hallitsi tavalla tai toisella “prospettivan”, ei tullut kuuloonkaan nousta huipulle ilman tätä taianomaista keinoa. Kyllä sitä harjoiteltiinkin…

Paolo Uccello, Study of chalice, n. 1450-70  

1400-luvulla Firenze oli yksi vauraimmista kaupungeista koko Euroopassa. Pankkitoiminnalla rikastuneet firenzeläiset suvut laittoivat omaisuuksia näyttääkseen vaurauttaan, sadat taiteilijat ja käsityöläiset uurastivat pitkiä päiviä näiden muotitietoisten italialaisten statussymbolien parissa. Monien firenzeläisten kotien sisustukseen kuului Paolo Uccellon maalauksia. Perspektiivi oli Paolon intohimo, kerrotaan hänen viettäneen kuukausia kotiinsa sulkeutuneena yhä uusia kuvakulmia tutkien ja piirtäen. Paolo Uccello oli taiteilija ja tiedemies, kuten Leonardo da Vinci, ja on hieman vaikeaa vetää rajaa näiden kahden osa-alueen välille. Leonardo kehitteli taiteilijan työnsä ohella erilaisia kojeita ja laitteita, mm panssarivaunuja (kuvassa alla muuten hauskasti savupilvi nousee vaunun perässä…) sukellusveneitä, lentokapineita ja paljon erilaisia sotakojeita kuten tuo viehättävä vihollisten silppuri tuossa kuvan ylä-osassa…

Leonardo da Vinci, Military machines and a study for a spearhead. n 1485 

Leonardo da Vinci, Bust of a warrior. n. 1475-1480

Leonardon havainnoijan kyvyt ovat kyllä vertaansa vailla, ja Leonardon henkilökuvissa näkyy usein myös ihmisessä iän myötä tapahtuvat muutokset. Renessanssitaiteessa muuten niin usein henkilökuvat noudattelevat antiikin tyylistä ihanteellisen kauneuden esittämistä, Leonardo pyrki porautumaan malliensa perimmäiseen olemukseen, jopa ajatuksiin…ehkä MonaLisa siksi on niin kiehtova…”Eniten kiitosta ansaitsee se henkilöhahmo, joka eleillään parhaiten ilmentää mielentilaansa.” (Leonardo)

Näyttelyssä oli erittäin mielenkiintoista huomata, että maalaustaiteen puolelta tutut luonteenomaisuudet taiteilijoiden käsialoissa ovat kyllä olemassa piirrosten puolellakin, esim Michelangelon kuvaveistäjän otteet näkyvät piirtämisessä; niin kolmiulotteista, lihaksikasta ja fyysistä ihmiskehon kuvausta, suoraa jatkoa (alkua?) hänen kuvanveistolleen.

Ja Botticellin ihana herkkyys, hahmojen sulokkuus ja sensuellit eleet näkyvät maalausten lailla näissä luonnoksissakin…oooh, NIIN kaunista!

Botticelli, Allegory of abdundance or autumn, n. 1480-5 & Pallas, n. 1491

Botticelli oli alkuperäiseltä koulutukseltaan kultaseppä, ja ehkäpä siksi hänen tunnusmerkkinään on  herkkä, graafisen täsmällinen viiva. Botticellin kaunottaret ovat vertaansa vailla, ja sanotaankin, että ne kuvastavat hyvin firenzeläistä uusplatonismin henkeä, uskoa, että maallinen kauneus voi heijastaa yliaistillisen maailman kauneutta. Botticelli oli vaikutusvaltaisen Medicien hallitsijasuvun suosikki, ja Uffizin taidemuseossa on nähtävissä kaikki huippumaalaukset (mm. Venuksen syntymä, Kevät), joihin tiedetään Botticellin sijoittaneen mytologian henkilöiksi Medicien perheenjäseniä. Sieltä voi bongata niin vallanperijät kuin heidän rakastajattarensa <3

Lorenzo di Credi, Ghirlandaio, Mantegna, luonnoksia

Lorenzo di Credi oli Leonardon “opiskelukaveri” Verrocchion ateljeessa. Tarina kertoo että Verrocchio lopetti maalaamisen, kun hän huomasi oppilaansa (Leonardon) olevan häntä taitavampi. Näiden kahden oppilaan töissä onkin ehkä jotain samaa, tavassa kuvata kasvoja. Ghirlandaio taas perusti yhdessä kahden veljensä kanssa maalauskoulun, jossa Michelangelo sai ensimmäisen taiteellisen opetuksensa. Ghirlandaion luonnos vettä kaatavasta tytöstä on hänen Firenzen Santa Maria Novellan kirkkoon tekemän, Neitsyt Marian elämää kuvaavan freskosarjan luonnoksia. Tässä kirkossa tuo heleillä väreillä maalattu tyttö on juuri yhtä hehkeä ja lennokas, puvun helmat hulmuavat kuin antiikin jumalattarella. Santa Maria Novellan kirkko on muutenkin renessanssitaiteen juhlaa. (Jos sallitaan pieni aiheesta poikkeaminen, niin suosittelen pistäytymään siellä, jos Firenzessä jotakin tyypillistä renessanssitaidetta haluaa nähdä).

Tietysti renessanssitaiteen ihailija yrittää itsekin innostuksissaan piirrellä esikuvien jalanjäljissä…

No ei nyt kovin uskonnollista kuvastoa mutta havaintoon perustuvaa!

www.britishmuseum.org

www.uffizi.firenze.it

The Wallace Collection on yksi Lontoon parhaista, mutta myös yksi vähiten tunnetuista taidekokoelmista. Hertfordin suku keräsi neljän sukupolven ajan tämän kansainvälistä tasoa edustavan taidekokoelman, joka on esillä kauniissa, 1700-luvulla rakennetussa Hertford Housessa. Museo muistuttaa hieman Helsingin Sinebrychoffin taidemuseota; salit ovat täynnä monenlaisia kauniita esineitä maalauksista huonekaluihin, jokainen tila on huolella viimeistelty kokonaisuus. Museon kokoelma keskittyy 1600-1700-lukujen taiteeseen ja esineistöön, ja niinpä siellä onkin mahdollisuus aistia rokokoo-aika täydellisenä kokonaisuutena. Rokokoo maalaukset näyttävät usein museoissa liian makeilta, jopa naurettavilta heleine väreineen ja kiiltokuva-poseerauksineen. Rokokoon sävyihin sisustetuissa interiööreissä maalaukset taas pääsevät oikeuksiin, kaikki näyttää sopivan yhteen; posliini-esineet, silkkitapetit ja kyntteliköt…kaikki täydentää omalla tavallaan kokonaisuutta ja sopii toisiinsa. Kokoelma on testamentattu valtiolle vuonna 1897 sillä ehdolla, että sitä ei milloinkaan jaettaisi, eikä siirrettäisi pois Lontoon keskustasta. Niinpä näitä teoksia ei lainata koskaan mihinkään, vaan ne voi nähdä ainoastaan täällä!

The Swing, 1767, Jean-Honoré Fragonard 

Yksi tunnetuimmista rokokoo-maaluksista,  Fragonardin Keinu, edustaa osuvasti tuon ajan henkeä. Maalaukset olivat kepeän leikitteleviä, eroottisia vihjauksia sisältäviä, ja niiden värimaailma hehkui kirkkaita ja valoisia pastellisävyjä. Tämän maalauksen tilasi “herrasmies hovista”, eli kuvan vasemassa alakulmassa rakastajattarensa sääriä ihaileva komea nuorimies. Vaalenpunaisessa silkkimekossaan hehkuva tyttö on kuvan pääosassa…ja aihe näyttäisi olevan mitä kepein. Mutta tytölle vauhtia antava piispa oli melkoinen sivallus kirkon suuntaan, ja tämän ajan maalaukset omalla vihjailevalla tavallaan tasoittivat tietä tulevalle Ranskan vallankumoukselle asettamalla elämästä nauttivat ihmiset pääosaan ja jättämällä valtaapitävät kirkonmiehet sivuosien henkilöiksi.

Franqois Boucher oli Fragonardin aikalainen ja hän erityisesti oli tunnettu eroottisista ja sensuellista maalauksistaan. Sijoittamalla maalausten teemat antiikin maailmaan alastomuus sai tavallaan oikeutuksen, mutta kyllä ne aikanaan herättivät kovasti huomiota “epämoraalisuudellaan”.  Tässä kuvaparissa aiheena on antiikin auringonjumala Apollo, jonka tehtävänä oli nostaa aurinko aamulla merestä ja laskea se sinne illalla. Henkilöt viittaavat aurnikokuningas Ludvig XIV.n aikaan Ranskaan, ja Apollo on -kukas muu- kuin kuningas Ludvig XV, joka illan tullen palaa rakastajattarensa “meren nymfi Thetiksen”, Madame de Pompadourin, odottaville käsivarsille. Maalaukset koristivat kuninkaan makuukammaria Bellevuen linnassa, mutta Boucher sai maalarina mainetta näillä nimenomaan antiikin etevänä kuvaajana

Yllä Boucherin 1759 maalaama muotokuva Madame de Pompadourista, sekä museon kokoelmiin kuuluvia hänelle kuuluneita henkilökohtaisia kauneudenhoito välineitä. Posliinikokoelmassa oli täydellisen hämmästyttäviä esineitä, pääosin Ranskasta (Fontainebleun ja Varsaillesin kokoelmista), mutta myös Piatarin Talvipalatsin hovista.

Madame de Pompadour oli älykäs ja monipuolisesti lahjakas nainen, joka saavutti (tavanomaisesta taustastaan huolimatta) melkoisen aseman kuningas Ludwig XV.n hovissa. Keinot olivat monet…

Toisenlaista naiskuvaa edustaa yksi mielestäni museon kauneimmista maalauksista, hollantilaista laatukuvaperinnettä intensiivisimmillään oleva Caspar Netscerin Pitsinnyplääjä vuodelta 1662. Nämä hollantilaiset maalaukset esittivät arkielämän ihanteita, tässä tapauksessa Hyvän Vaimon olemusta. Kaikki kuvassa oleva symboloi kunnollisuutta. Naisen yksinkertainen villapuku on asiallinen, hän on uppoutunut ahkeraan työhönsä nöyrästi, luuta nurkassa kertoo hänen olevan siivous-ihmisiä, ja hän on jättänyt kengätkin jalastaan (en aio karata kotoa). Simpukan kuoret alleviivaavat hänen pysähtyneisyyttään “kuin simpukka kuoressaan, on tämä nainen onnellinen kotonaan..” Merimaalaus hänen päänsä tasolla (ajatukset?) kertovat kenties, että hänen miehensä on merillä, hän odottaa käsivällisesti…vai olisiko sittenkin niin, että tyynen ulkokuoren alla rantakallioihin paiskautuvat suuret aallot kertovat hänen ajatuksistaan muuta kuin miltä kaikki näyttää..??

Rembrandtin pojastaan Tiituksesta n. 1657 maalaama muotokuva sekä museon tunnuksenaan käyttämä Frans Halsin Iloinen juomaveikko, 1624, lukeutuvat ehdottomasti kuuluisimpien maalausten joukkoon.

Kuuluisimmat maalaukset (edellämianittujen lisäksi Rubensia, Lawrensia, Gainsboroughta, Turneria…) ovat esillä Great Galleryssä. Muuten maalaukset, kuten ihastuttavat Ventesiaa kuvaavat Canaletton maisemat!! on ripustettu huolella kalustettuihin saleihin, kussakin tilassa on oma teemaväri ja tunnelma.

Taiteen lisäksi museossa on esillä hämmästyttävän hieno kokoelma eurooppalaisia aseita ja haarniskoja, joista monet ovat kuin taideteoksia itsessään. Aseisiin ja varusteisiin on kaiverrettu, upotettu ja kaikella tapaa valmistettu koriste-filigraaneja, sukuvaakunoita ja muita kuva-kertomuksia. Eurooppalaisten varusteiden lisäksi kokoelmaan kuuluu intialaisten, ottomaanien ja lähi-idän kansojen aseita. Napoleonin aikaan ase-keräilystä tuli suosittu harrastus ja etenkin kaukomaiden eksoottisia varusteita kerättiin ahkerasti. Kokoelmissä painopiste olikin juuri kauneudessa ja erikoisuudessa, ei niinkään akateemisessa järjestelmällisyydessä.

Eksoottisempi Intian Rajput-armeijan varustus sekä tutumpi eurooppalainen versio. 

Museossa on mainio kirjakauppa, jossa oli ilahduttavan runsaasti kaikkea kokoelmiin (ja taiteeseen ylipäätään) liittyvää hauskaa myytävää. (minttupastilleja Iloinen juomaveikko-peltirasiassa, ritarivarusteita lapsille). Vain suurilla ponnisteluilla sain estettyä itseni ostamasta “Ylpeys ja ennakkoluulo”-paperinukkekirjaa!! Jotenkin vaan mä innostuin ja se mun järkeni meinasi kääntyä siinä kohdassa  

Mikä museosta tekee ihanan ja viihtyisän? Tietysti hyvä kahvila: museon sisäpihalla Café Bagatelle oli täydellinen atmosfääriltään. Astioiden hento kilinä ja korkealta lasikatolta siivilöityvä pehmeä valo loivat oivat puitteet lipua hetkeksi pois Lontoon hälinästä. Kahvilassa oli kovin ranskalainen tunnelma, mikä sekin sopi tyyliin, ja niin viihtyisää, että palasimme seuraavana päivänä (hotellimme kulman takana sijaitsevaan) museoon pelkästään nauttimaan aamiaisen!

Museosta jäi todella sympaattinen, rauhallinen ja koskettava tunnelma mieleen. Yleisö-opastus (ilmainen) oli aivan huipputasoa, esitteissä kerrotiin kaikenlaisista teemapäivistä “tapaa Madeame de Pompadour”-draama-opatus, “avonaisten huonekalujen päivä”, “kellokierros intendentin kanssa”, “tapaa museon kirjastonhoitaja”..voi kunpa asuisin lähempänä!

www.wallacecollection.org

Wallace Collection, Hertford House,

Mancester Square (lähin metroasema Bond Street)